En ole ikinä jaksanut tosissaan innostua pop/rock/tms musiikista, jossa bändit ovat marionetteja, autotune hoitaa laadun ja trendit vaihtuvat puolessa vuodessa. Se ei vain iske minuun. Joskus yritin pysyä mukana siinä, mutta en jaksa sitä "Et sä voi tota kuunnella, se on jo niin out!" enkä myöskään maksaa kymmeniä euroja levyistä, jotka unohtuvat parissa kuukaudessa.
En ole koskaan osannut heittäytyä musiikin sykkeeseen festareilla tai baareissa, enkä jaksa erottaa blondeja massatuotannon välikappaleita toisistaan. Kun radiosta tulee pintapoppia, meneehän se, ja on välissä myös hyviä tsipaleita, mutta en vain jaksa edes yrittää seurata virtaa. Pidän kyllä monista pintakipaleista, ja jos sellainen tulee baarissa, kipitän kyllä tanssimaan, mutta en ole ala-asteen jälkeen harrastanut musalistoja
Musiikki on ihanaa, mutta en jaksa siihen liittyvää kaupallisuutta ja pinnallisuutta.
Pari vuotta sitten tapahtui jotain kohtalokasta, avasin radion, josta sattui tulemaan Prinsessa Ruususen häämarssi. Se oli sitten siinä, minusta tuli klassisen musiikin ystävä kertaheitolla.
On monta asiaa, joiden vuoksi pidän klassisesta musiikista, insturementtimusiikista. Ennenkaikkea se on se hyöky: kun puhutaan musiikin aalloista, klassisessa ne tosiaan ovat aaltoja! Nerokasta, kaunista, soinnukasta.... kaunista. Välillä pitää pysähtyä ihmettelemään, miten niin mätä laji kuin ihmiset voivat tuottaa jotain näin kaunista? Erikoisesti minua viehättää tsipaleet, joiden ääniala on laaja; pohjalla matalaa "kuminaa", seassa kirkasta huilusoittoa tai muuta korkeaa.
En edes väitä, että olisin klassisen musiikin tuntija, voi, olen kaukana siitä. En edelleenkään erota Straussia ja Beethoovenia, enkä osaa nimetä yhtä kappaletta, joka on ylitse muiden. Tyydyn vain nauttimaan musiikista, ilman tarvetta luokitella ja listata. Vielä kun olisi rahaa täydentää tuota levy"kokoelmaa"
