Vuonna 2000 äitini puhui uudesta kirjasta, joka oli kuulema suosittu. Tuhahtelin.
Pari viikkoa tästä äitini lainasin yhden niistä "uusista kirjoista" kirjastosta. Tuhahtelin.
Kukaan ei lukenut kirjaa. Se vain makasi eteisen pöydällä.
Kunnes eräänä äärimmäisen tylsänä lauantaina minulla ei ollut mitään lukemista. Hyvin hitaasti ja tuhahdellen kävelin eteiseen.
Hyvin hitaasti otin kirjan käteeni ja käänsin sen. Hyvin hitaasti luin takatakstin, ja tuhahdin. Koska talossa ei kuitenkaan ollut muuta lukemista, otin kirjan käteeni ja asetuin sohvalle.
Muistan vieläkin, kuinka avasin kirjan. Hyvin hitaasti.
"Ei ollut ensimmäinen kerta kun Likusteritie nelosen aamiaispöydässä rähjättiin". Ei luoja, onpa typerä kirja, ajattelin. Luin ensimmäisen sivun ja ajattelin että jo on surkea. Luin viisi sivua ja päivittelin, miten näin tylsiä kirjoja voi olla.
Luin kaksikymmentä sivua, ja olin koukussa.
Tuosta tylsästä, sateisesta ja pitkäveteisestä lauantaista asti olen ollut suuri Harry Pottereiden fani.
Kaikki kirjani ovat kuluneet koirankorville, niistä irtoilee sivuja ja parista on lähtenyt kannet. Olen lukenut kaikki kirjat satoja kertoja. Ne.Ovat.Upeita.
Odotan seiskaa itkunsekaisella ilolla; nyt saan tietää, miten kaikki päättyy, mutta kamalaa, se on viimeinen!
Välttelen tiukasti spoilaantumista, ja mikäli joku spoilaa minulle kirjaa, saa hän varautua erittäin väkivaltaiseen yhteydenottoon. En takaa, mitä teen, mutta ilman luunmurtumia siitä ei selviä.
Luen Pottereita edelleen viikottain
