Kitty vei Abigailin takahuoneeseen.
-
Cho, tämä nainen tahtoisi puhua kanssasi. Kitty sanoi miehelle joka istui naisten välissä.
-
Näytät vieraalta. Et taida olla töissä meillä. Jos töitä tulit hakemaan, sinulla kävi mäihä. Musta hiuksiset naiset ovat nyt kovaa huutoa. Cho puhui.
-
En tullut työasioissa. Tulin kysymään tietoja eräästä miehestä. Abigail sanoi.
Cho määräsi naiset poistumaan. Vain Kitty sai jäädä.
-
Kerrohan asiasi. En tosin ole varma osaanko auttaa.
-
Tunnet kai Rickhard Smithin? Abigail kysyi.
-
Rickhard...Smithkö sanoit sukunimen olevan?
-
Smith, kyllä. Kuulostaako Ricky Smith tutummalta?
-
Aah! Ricky-poika. Kyllähän minä Rickyn tunnen. Ja Kittykin taitaa tuntea. Etkö tunnekin? Cholla välähti.
-
Olen minä hänen kanssaan ollut tekemisissä joskus. Nainen vastasi.
-
Tiedättekö mistä hänet voisi löytää? Viimeksi tapasin hänet Egyptissä, mutta hän on varmasti palannut jo Amerikkaan. Abby kyseli.
-
Ricky-poika ei ole käynyt täällä pitkään aikaan. Joskus aikoja sitten hän oli Kittyn vakiasiakas. Oletko kuullut hänestä mitään Kit?
-
En, en moneen kuukauteen. Mutta hänellä on mökki vuorilla. Hän vei minut sinne kerran.
-
Että mitä? Vei sinut sinne? Et ole kertonut ollenkaan. Eikös me olla sovittu että te ette tee ulkopuolista keikkaa. Vain tämän katon alla. Cho hermostui.
-
Ei se ollutkaan keikka. Tapailin häntä hetken aikaa. Kitty naurahti.
-
Niin aivan. Osaisitko kertoa tarkemmin missä se mökki on? Minun pitäisi todella löytää hänet. Abigail jatkoi kyselyjään.
-
En ole ihan varma. Mutta ajoimme isoa tietä niin pitkälle kuin sitä riitti. Ja sitten siellä kääntyi metsätie. Silloin oli kesä, ja tie oli hyvässä kunnossa. Nyt voi olla toisin, kun siellä varmasti sataa jo lunta. Mutta tosiaan, ensin ison tien päähän ja sieltä sitten kääntyi tie. Oli siellä varmasti viittakin. Hmm..siinä luki aivan varmasti Gewelston Hills. Kitty kertoi.
-
Gewelston Hills. Kiitos, teistä oli suuri apu. Abby nousi.
-
Joo joo, jos nyt voisi poistua, meillä on Kittyn kanssa muutamia asioita selvitettävänä. Cho hoputti.
-
Tottakai, en häiritse teitä pidempään. Abigail sanoi ja käänsi selkänsä. Takaansa hän kuuli epämääräisiä ääniä, mutta häntä ei ne äänet kiinnostaneet.
Kitty oli ollut oikeassa. Vuorilla satoi lunta. Ja sitä oli satanut jo melko sankastikin. Abigailin oli vaikea erottaa missä tie kulki.
Yhtäkkiä vauhti pysähtyi kokonaan.
-
Ei voi olla totta. Et nyt kyllä siihen hyydy! Perhanan auto! Abby manasi kun auto pysähtyi keskelle kinoksia.
-
Ei tästä voi olla enää pitkä matka. Kai sitä on jatkettava kävellen. Hän nousi autosta.
-
Hrr...osaapa olla jo kylmä. Abigail lähti kulkemaan eteenpäin jalkaisin.
Hän kulki ja kulki. Pakkanen tuntui kiristyvän. Luntakin oli aina vaan enemmän. Yhtäkkiä hänen jalkansa upposi lumen alla olevaan onkaloon ja vääntyi.
-
Auts! Abigail kiljahti ja kaatui hankeen, jalka edelleen onkalossa kiinni. -
Ei voi olla totta. Tämäkin vielä. Nilkka varmasti nyrjähti. Abigail mutisi maatessaan lumihangessa.
Nostaessaan katseensa ylös. Hänen silmänsä kohtasivat pelottavan näyn..
-
Kiiiltti karhu...Et sinä minua tahdo syödä. Abby puheli pelosta kankeana. Häntä katseli suurikokoinen tumma karhu. Se ei ilmeisesti vielä ollut vetäytynyt talviunille. Abigail ei päässyt eteenpäin, eikä taaksepäin. Jalka pitäisi irroittaa ensin. Mutta miten sen irroitat kun karhu tuijottaa silmiisi.
----------
-
Heih! Isä? Oletko kotona? Jonathan huikkasi astuttuaan sisälle vanhaan kotiinsa.
-
Faija ei oo kotona. Tulee varmaan kohta. Kuului sohvalta.
-
Katos, mitä ipana? Jonathan kysyi nuoremmalta veljeltään.
-
Annas kun ipana näyttää kumpi on kumpi. Tuu ottaa erä. Ethan Bennett huikkasi isoveljelleen.
-
Tämä on kyllä todella epäreilua. Olet saanut paljon enemmän harjoitusta. En ole kerennyt pelaamaan pitkään aikaan. Jonathan valitteli.
Vartin kuluttua pojat olivat päässeet hyvään vauhtiin pelissä.
-
Hei! Toi on kiellettyä! Sähän kiilasit mut radalta. Ethan huudahti.
-
Mitäs tulit siihen eteen!
-
Mikä kauhea metakka täältä kuuluu pihalle asti? Robert Bennett kysyi astuessaan sisälle.
-
Näytän tälle ipanalle mistä meidät aikuiset Bennetit on tehty. Jonathan huikkasi.
-
Ähää! Siitäs sait! Ethan nauroi huomatessaan että veljensä keskittyminen oli herpaantunut.
-
Mitä sä teit? Hei? Missä mun äijä on?
-
Se on tuolla pusikossa. Eikä varmasti pääse enää jatkamaan. Suksi meni poikki. Ethan nauroi.
-
Tämä otetaan uusiksi joku päivä. Mutta nyt mun pitää puhua isän kanssa. Onko sulla aikaa? Jonathan kysyi isältään.
-
Tottakai, tule keittiöön.
-
No niin, minkälaista asiaa sinulla on? Robert kysyi pojaltaan kun he istuivat keittiönpöydän ääreen.
-
No mun pitäisi koko ensi viikko pitää Professori Taylorin tunnit. Enkä ole koskaan niitä pitänyt. Olen kyllä seurannut sivusta. Mutta kun sinä olet opettaja, ajattelin että osaisit antaa jotain vinkkejä.
-
Kuulostaapa hienolta. Kaikista tärkeintä on olla oma itsensä. Oppilaat ja opiskelijat huomaavat hyvin pian kuka esittää jotain muuta kuin on. Sitte on tärkeää myös olla kuitenkin tiukka, mutta samalla myös opiskelijoiden kaveri. Etköhän sinä siitä selviä, kun tosiaan olet oma itsesi. Isä neuvoi poikaansa.
-
No joo. Ehkä minä selviän. Tänään pitää mennä käymään yhdessä huutokaupassa. Siellä on yksi esine jonka Professori Taylor välttämättä haluaa. Yliopisto ja museo ovat luvanneet maksaa viulut. Eli saan huutaa niin kauan että se esine on hallussani. Jonathan kertoi.
-
Taidat arvostaa tätä Tayloria, Abigailko hänen nimensä nyt oli?
-
Joo, Abigail. Hän on yliopiston ehdottomasti paras opettaja. Jonathan sanoi hymyillen.
-
Ettei vaan olisi myös kaunein. Robert kiusoitteli. -
Mitäs naisrintamalla muuta? Oletkos tapaillut ketään?
-
En ole juuri kerennyt. Työ vie kaiken ajan. Iltasella on niin puhki ettei jaksa lähteä mihinkään.
-
Pidä nyt huoli kuitenkin että käyt jossain. Ettet aivan mätäne kotonasi. Robert kehotti. -
Tiedätkös mitä. Uskon että Ethanilla on joku. Tukka on nykyään paljon siistimmästi ja hän hyräilee usein. Varmasti hän on tavannut jonkun tytön. Robert kertoi.
-
Älä viitsi. Oikeasti? Ethanilla tyttökaveri? Tästä pitääkin härnätä pikkuista. Jonathan hykerteli.
-
Voi teitä poikia. Isä Bennett naurahti.
Myöhemmin illalla Jonathan katseli huutokaupan esineitä. Ennen tilaisuutta esineet oli koottu tilaan jossa niitä saattoi katsella lähemmin. Esine josta hän oli kiinnostunut, oli yksi Fabermund egg. Hienoilla arvokivillä koristeltu kaunis esine. Eräs herrasmies näytti olevan kiinnostunut samasta esineestä.
Jonatan peruutti hieman taaksepäin nähdäkseen esineen hiukan paremmin. Vielä askel tai kaksi. Ennen kuin hän ehti tehdä mitään hän tunsi törmänneensä takana olijaan.
-
Anteeksi kovasti. Tämä oli aivan minun vikani. Hän käännähti nolosti.
Samassa hän tunsi otteen olkapäällään.
-
Voi eihän tuo mitään haitannut. Syy oli yhtä paljon minunkin. Pehmeä ääni sanoi.
Jonathanin katsoessa puhujaa, hänet kohtasi kaksi kaunista sinistä silmää.
-
Olen todella pahoillani. Ei kai teihin sattunut? Jonathan kysyi.
-
Kattia kanssa. Pieni tömäys vain. Nainen sanoi.
-
Oletteko katsomassa jotain tietty esinettä? Jonathan kysyi.
-
Oi en. Olen töissä täällä. Nimeni on Kristin. Pidän huolen että esineet ovat kunnossa kun ne lähtevät lavalle. Minä niin rakastan joitain näistä esineistä. Onko teillä joku suosikki? Kristin kysyi.
-
Sinutelkaa vain. Nimeni on Jonathan.Tulin katsomaan tätä Fabermundon egg:tä. Pomoni lähetti minut tänne. Hän tahtoo tuon millä hinnalla tahansa. Jonathan kertoi.
-
Oi, se onkin kaunis. Tiesittekö että sen on tehnyt Gregori Fabermundo vuonna 1865. Kristin kysyi.
-
Hän teki sen keisarinna Helenalle pääsiäislahjaksi.
-
Te taidattekin tietää siitä enemmän kuin minä. Kristin naurahti.
-
Minua kiinnostaa historia. Se on tavallaan työnikin... Jonathan aloitti.
-
Tilaisuus alkaa. Olkaa hyvät ja siirtykää paikoillenne.
-
Meidän on parasta mennä. Onnea huutoihinne. Kristin sanoi.
Parin tunnin kuluttua Jonathan käveli Fabermundon egg toisessa kädessään. Hän oli huutanut sen. Esine oli tullut kalliiksi yliopistolle ja museolle. Musta-asuinen herrasmies olisi tahtonut sen myös. Jonathan oli lopulta voittanut huutokilvan 64 000 dollarilla.
Seuraavana aamuna Jonathan astui Abigailin luokan eteen.
-
No niin, kuten näette professori Taylor ei ole tänään paikalla. Itse asiassa, hän ei tule olemaan koko viikolla. Te saatte siis nyt tyytyä minuun. Nimeni on Jonathan Bennett..
-
Kyllä me sut tunnetaan. Missäs Abby on? Joku huusi takarivistä.
-
Aivan. Abigail pitää viikon vapaata. Sen tarkemmin en osaa sanoa. Mutta hän palaa jälleen ensi viikolla. Jonathan kertoi. -
Tänään meidän on tarkoitus käydä teidän viime viikkoiset tentit läpi. Aiheenahan oli Caesar Rooman keisarina.
-
Jos minä nyt ensin jaan nämä. Älkääkä säikähtäkö. Minä en ole näitä tarkistanut. Abigail tarkasti ne ennen lomaansa. Joten arvostelu on tapansa mukaan tiukka. Jonathan vitsaili. -
Täällä olisi ensimmäisenä Tomin paperi.
-
Voi rähmä! Mä en varmasti osannut mitään. Tumma nuorukainen sanoi.
-
Älä huoli Hilton! Sä oot yksi Taylorin suosikeista. Varmasti pääsit läpi. Toinen nuorukainen hihkaisi.
-
Sitten täällä olisi Kristinin....Kris...niin aivan...Kristinin paperi. Jonathan takelteli sanoissaan. Takarivistä nousi vaalea nainen. Ja kyllä, se oli sama Kristin jonka hän oli tavannut eilen.
-
Hyvä Kristin! Sait varmasti A:n. Meidän tuleva professori. Samainen huutaja hihkaisi jälleen.
-
Kiitos Jonathan. Kristin sanoi ottaessaan paperin vastaan. Hän antoi Jonille sievän hymyn.
-
Ole hyvä...ja tuota noin...aivan..seuraavaksi täällä on sitten Paulin paperi...
Tunnin loputtua Kristin tuli vielä juttelemaan Jonathanin kanssa.
-
Sinä oletkin täällä töissä. Minä olen aika uusi. Aloitin kuukausi sitten opiskelut. Ei tullut mieleenkään kun puhuit pomostasi että se olisi professori Taylor.
-
En olekaan nähnyt sinua aiemmin. Olen ollut jo jonkin aikaa Abigailn assistenttina. Tuota noin...kuinkas opinnot ovat lähteneet käyntiin? Jonathan kysyi.
-
Voi, oikein hyvin. Rakastan näitä professori Taylorin tunteja. Nyt minun täytyy joutua jo seuraavalle tunnille. Kristin huomasi.
Jonathan jäi katselemaan hänen peräänsä.
Sitten hän istahti tuolille ja alkoi valmistella huomista tuntia.
-
En malta odottaa huomista tuntia. Nähdään siis huomenna. Kuului vielä ovelta.
Jonathan nosti katseensa. Kristin seisoi oven suussa hymyillen kauniisti.
